Voiko lapsitoiveinen muuttaa mielensä?

Päätin nuorena, että adoptoisin yksin kuusi lasta.
Epäilin, että en löytäisi miestä saadakseni edes yhden.
Nyt olen pohtinut myös yksilapsisuuden vaihtoehtoa.

Vuosien varrella toive lasten lukumäärästä on vaihdellut. Nuoruuden suurperhehaaveet ovat maltillistuneet, ja sittemmin jo yhdenkin saaminen on ollut haaveista suurin. Vaikka tyhjä syli on täydempi ja kädet ovat välillä todella täynnä töitä, niin tilaa sylissä on silti tuntunut olevan. Toive useammasta lapsesta on ollut luonteva, ja on ollut vaikea ajatella tytön jäävän ainokaiseksi. On ollut mielenkiintoista kuulla eri ihmisten pohdintoja hyvästä lapsimäärästä, joka toisilla on ollut isompi, toisilla pienempi. Sitten koitti se eräs kerta, kun jäin eri tavoin miettimään eräitä kuulemiani ajatuksia. Tuossa perheessä ajateltiin, että yksi lapsi voisi olla juuri heidän perheelleen sopiva. Tuo ystäväni äänestä kuultava levollisuus kuitenkin kiehtoi. Olisipa aika ihanaa, jos itsekin saisi tehdä päätöksiä noin rauhallisin mielin, ja todeta, että kaikki on juuri näin todella hyvin.

Jostain syystä tartuin tuohon ajatukseen, ja jäin kuulostelemaan ajatusta lykkiessäni vaunuja kotimatkalla kylästä tullessamme.

Voisiko meidänkin perhe olla juuri hyvä yksilapsisena?

Säikähdin hiukan ajatusta, sillä olihan se niin erilainen, mitä olin tottunut miettimään. Tähän mennessä lapsitoiveita oli varjostanut suru ja jonkinlainen ahdistus ja epätietoisuus. Jotenkin oli tuntunut, että en todellakaan olisi valmis luopumaan toiveesta vielä. Mielessä oli vahvasti ollut toisen lapsen toive, vaikka sitten hoitojen kautta.

Yksilapsisuuden pallottelua

Ajatus jäi silti kytemään. Elämä tytön kanssa oli koko ajan käymässä helpommaksi, vaikka uusia haasteita ja opetteluja oli toki myös tullut. Hänen kanssaan oli myös aika vaivatonta reissata ja käydä eri paikoissa, ja yhdessä tekeminen ja puuhastelu oli myös lisääntynyt. Puhumattakaan siitä, millaisia vapauksia olin itsekin saanut! Se aiemmin tiheästi maitoa syövä tyttö pystyi nykyisin viettämään aivan ongelmitta päivän vaikka iskän tai isovanhempien kanssa. Osin haikeaa, mutta niin vapauttavaakin.

Ja parisuhde! Sillekin on onneksi nykyään ollut enemmän aikaa. Ei vain arjen ja käytännön asioista puhumiseen tai kuka-huolehtii-sen-ja-tuon-asioiden tekemiseen, vaan ihan todella meille kahdelle. Se on ihanaa. On niin ihanaa saada viettää aikaa oman puolison kanssa. Huomata, mitä elämässämme nyt kaikkien vuosien jälkeen oln, ja mitä me olemme toisillemme. Ajan kultauksen ansiosta kaikkea vauvavuoden rankkuutta ja intensitiivisyyttä ei kunnolla edes muista, mutta selvää on, että toisen lapsen kanssa aikaa meille kahdelle olisi vieläkin vähemmän.

Havaitsin, että alkoi olla jopa helpottavaa huomata ehkä pitävänsä ajatuksesta yksilapsisuudesta ja elämän tietynlaisesta helppoudesta. Nyt tytölle saisi antaa kaiken huomion ja ajan, joka muuten olisi jaettava useamman lapsen kesken. Vaikka toisaalta, kuinka ihana olisikaan, jos hänellä olisi sisarus! Itse veljen kanssa kasvaneena olen saanut kokea niin riemukkaita leikkejä että tulisia riitoja, mutta oma veli oli silti aivan huippu. Oli joku, kenen kanssa jakaa leikit, lelut, vanhempien huomio ja ketä tylsyyksissään ärsyttää. Joku, kenen kanssa rallatella lauantai-aamun lastenojelmien lauluja karkkipussia rapistellen. Hassuja pikkumuistoja, mutta miten toivoisinkaan tyttäreni pääsevän niistäkin osalliseksi, ja saavan uusia muistoja ja kokemuksia mahdollisen sisaruksensa kanssa.

Sitten se taas hiipii mieleen. Mikähän tuo olo oli? Se, jota oli kestänyt jo jonkin aikaa? Entä tuo? Mitä vartalossani nyt tapahtuu? Toive, se mielen perukoille piilotettu, työntyy jälleen esiin. Voisiko olla? Olisiko mahdollista?

Ei. Tuskin. En todellakaan usko.

Jos kuitenkin? Olisiko sittenkin? Joohan?

Huomaan vauvakuumeen nousevan jälleen.

Haluaisin tietää, mutta en uskalla testata. Niin kauan, kun ei ole varmuutta siitä, että on raskaana, ei myöskään ole varmuutta siitä, että ei olisi.

Jonkin aikaa oloani kuulosteltuani uskaltaudun hellimään ajatusta mahdollisesta raskaudesta. Mutta puhuessani ajatuksesta ääneen tunnen itseni typeräksi. Ei se tietenkään ole mahdollista, ei minulle. Ei vielä tässä vaiheessa. Tuskin. Tajuan taas realiteetit ja mieli on alakuloinen. Tuntuu irvokkaalta, että postista on tulossa näinä päivinä raskaustestejä.Mies ehdottaa oman ajan ottamista, vaikkapa ruoan tekemistä. Närkästyn hiukan. Vai että omaa aikaa ruokaa laittamalla! Vaan kuinka oikeassa viisas mieheni jälleen onkaan. Keskellä leipätaikinan vaivaamista ja kasvisten pilkkomista huomaan hyräileväni. Leipominen ja ruoanlaitto useimmiten helpottavat oloa, ehkäpä myös jäsentelevät ajatuksia. Tiedostan, että en ole vielä valmis siihen, että perheemme jäisi yksilapsiseksi. Ajatus tuntuu vielä liian kipeältä. Nostan pöytään laittamaani ruokaa ja leipomaani ruisleipää. Ehkä jonain päivänä pöydän ääressä istuu vielä joku muukin, tai sitten ei. Mutta nyt syömme uunituoretta leipää, me kolme, me toisillemme rakkaimmat.
Syvällä sisimmässä läikähtää. Tässä hetkessä on onni ja rakkaus.

P.S.
Kyllä, tein lopulta testin. Tihrustin sitä kirkkaan valon alla, käännellen eri päin. Arvuutellen sitä toista kohtaa. Onko tuo haamu vai vain viivanpaikka? Välkkyykö jo silmissä? Räpyttelen silmiäni ja tihrustan uudelleen. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Lopulta vain naurattaa ja heitän testin roskikseen. Olkoon. Joku kikertää nurkan takana ja lähden mukaan kukkuu-leikkiin.