Simpukan vapaaehtoinen 1990-luvulla: Teimme asennemuutosta lapsettomiin suhtautumiseen

Teksti Seija Salo

Selaan vanhoja päiväkirjojani 80-luvun lopulta. Tammikuisen maanantain kohdalle vuonna 1988 on piirretty isoja kyyneleitä. Kyyneleiden vieressä lukee lyhyesti: ”Lääkärissä. Tulokset: lääketiede ei voi mitään, syytä ei löydy.”

Sen päivän toki muistan ilman päiväkirjaanikin vielä 35 vuoden jälkeenkin. Kuten muistan senkin minkä päiväkirjani selailu nyt vahvistaa: alkoi selviytyminen tahattoman lapsettomuuden tuomasta kriisistä. Selviytyminen epämukavista tunnetiloista, arvottomuudesta, kiukusta, pettymyksestä ja surusta. Alkoi oman olemassaolon, parisuhteen ja perheen merkityksen syvälliset pohdinnat. Mieli ei suostunut helpolla uskomaan lääkärin sanoja. Yli vuoden lausutun ”tuomion” jälkeen luen päiväkirjastani useampaan otteeseen toiveikkaat lauseet ”odotankohan vauvaa?” ”Raskaana vai ei?”.   

Selviytymiskeinoihini kuului selkeästi lapsuudenkodistani tuttu malli: toimeliaisuus. Tein parhaimmillaan – tai nyt ajatellen pahimmillaan – kolmea työtä ja harrastin monenlaista. Pakeninko asian ja tunteiden kohtaamista – mietin nyt jälkikäteen. Varmaan pakeninkin mutta onneksi sain varsin pian myös mahdollisuuden käsitellä tapahtunutta.

Satuin lukemaan Sana-lehdestä Pirre Saarion haastattelun lapsettomuudesta. En tuntenut ketään muuta tahattomasti lapsetonta, ja sain lehtijutusta lohtua ja vertaistukea. Tiesin Pirren etäisesti, olimme kerran kohdanneet eräässä tilaisuudessa, jossa Pirre oli puhumassa ja minä laulamassa.

Uskaltauduin ottamaan yhteyttä Pirreen ja näin sekä ystävyytemme että yhteinen vapaaehtoistyö lapsettomien yhdistyksessä sai alkunsa. Oma lapsettomuustarinanikin tuli kirjattua Pirren vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjaan Haikara lentää ohi. Tämä kaikki auttoi kohtaamaan ja läpikäymään lapsettomuuden tuomaa kriisiä.

Saisimmepa Lapsen ry

Pirreltä kuulin lapsettomien omasta yhdistyksestäkin, Saisimmepa Lapsen ry:stä. Liityin siihen vuonna 1991. Muistan matkustaneeni junalla päiväkäynnille Kuopioon yhdistyksen kokoukseen. Syksyn vuosikokouksessa tulin jo valituksi yhdistyksen sihteeriksi, ja siitä alkoi monen vuoden aktiivinen jäsenyys yhdistyksen hallituksessa, erilaisissa tapahtumissa, puhelinpäivystäjänä ja keskustelupiirien osallistujana ja vetäjänä. Olin myös aktiivisesti mukana netissä lapsettomuutta koskevilla keskustelupalstoilla, kiersin äiti-lapsikerhoissa puhumassa lapsettomuudesta ja annoin joitakin lehti- ja tv-haastatteluitakin.

Keväällä 1992 kevätkokouksessa yhdistyksen uudeksi nimeksi valittiin Lapsettomien Tuki ry. Säilyttämästäni jäsentiedotteesta 2/92 palautan hymyillen mieleeni, että nimiehdotuksia oli muitakin: Haikaranmetsästäjät, Hedelmätön puu, Lapsensaantivaikeuksia kokeneet ja Vähähedelmäiset. Selkein ja käyttökelpoisin nimi tuli varmasti valituksi. Jäsentiedotteet olivat puheenjohtaja Pirre Saarion olohuoneessa monistettuja muutaman paperin tulosteita. Niihin monistustalkoisiin osallistuin myös toisinaan.

Vapaaehtoistyöstä yhdistyksessä tuli merkityksellinen osa elämääni. Se täytti hyvin pitkälti vapaa-aikani ja sain sen kautta kaipaamani vertaistukea sekä ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet aina näihin päiviin saakka. Toiminta oli lämminhenkistä, välittävää ja innostunutta. Koimme tekevämme merkityksellistä vaikuttamistyötä – ja niinhän me teimmekin.

Elettiin 90-luvun alun lama-aikaa. Rahapula karsi lapsettomuushoitoja, kalliit hoidot jäivät perheiden maksettavaksi. Yhdistyksellä oli vaikeutta saada rahoitusta Raha-automaattiyhdistykseltä ja lapsettomuutta verrattiin muun muassa urheiluvammoihin. Sen psyykkistä kuormittavuutta yksilölle ja parisuhteelle ei ymmärretty.

Omat vaikuttamiskanavani

Henkilökohtaisesti merkitykselliseksi vaikuttamistyökseni koin vapaaehtoistyöni puhelinpäivystyjänä ja vertaistukiryhmien kokoonkutsujana ja vetäjänä sekä kiertueeni eri seurakuntien äiti-lapsi/vanhempi-lapsi- perhekerhoissa.

Kerhoissa koin olevani lapsettomuuden ”matkasaarnaaja”, sillanrakentaja lapsettomien ja lapsiperheiden välillä. Pidin alustuksen lapsettomuudesta henkisenä kriisinä ja sen jälkeen keskustelimme vanhempien kanssa aiheesta. Keskustelut muistan antoisina ja palaute käynneistäni oli pääosin myönteistä.

Muistikuviani tukevat kirjoitukseni, jotka olen kirjoittanut jäsentiedotteeseen 4/93 ja jäsenlehti Haikaraan 3/96: ”Paljon puhuimme siitä, miten lapsettomiin tulisi suhtautua. Se on vaikea kysymys, mutta yritin kertoa heille, että jos heillä olisi perusoletuksena se, että lapsettomuus on tahatonta eikä esim. itsekästä mukavuudenhalua, tämä asenne jo antaa hienotunteisuutta ja tajua kohdata mahdollinen ongelma. Uskon, että käyntini herätti nämä äidit tajuamaan jotain lapsettomuuden surusta. Siitä on osituksena se, että pari viikkoa ko. piirin jälkeen eräs mukana ollut psykologiäiti soitti vielä kiittääkseen ja kertoakseen, että he olivat jatkaneet juttua vielä seuraavallakin kokoontumiskerralla.”

Monet olivat tunnustaneet ajattelemaan asiaa ensimmäisen kerran. Asennemuutosta kuvaa erään äidin sanat: ”Löysin uskallusta kutsua lapsettoman ystäväni pitkästä aikaa kylään.” Ajaessani viimeisestä perhepiiristä kotiini, kuulin sen taas, tällä kertaa Radio Mafian aalloilta: ”Lapsenteko on maailman helpoin temppu, vaikeinta on valita lapselle sopiva nimi…” Uskomatonta! Mutta siitä sain taas uutta intoa ja motiivia jatkaa sillanrakentamista.

Seija Salo Simpukka-lehden edeltäjän Haikaran kannessa 3/1996. Tuohon aikaan lehdessä näkyi myös lasten kuvia.

Arvokasta vapaaehtoistyötä

Lapsettomien puhelinpäivystys vastasi tuolloin kerran viikossa torstai-iltaisin. Päivystystilana toimi Helsingin NMKY:ltä vuokrattu tila Mechelininkadulla sekä myöhemmin yhdistyksen oma ensimmäinen toimisto, Oksasenkadulla. Muistan miten ylpeitä ja innostuneita olimme tuosta omasta pienestä toimistotilasta. Siellä oli rauhaisaa odotella puhelimen pirahtamista. Ja jännittyneenä vastata soittajan kysymyksiin ja ennen kaikkea levollisena jakaa yhteistä kipeää kokemusta. Puhelinpäivystykseen tuli satoja soittoja vuoden aikana.

Muistan myös sen jännityksen, kun osallistuin lapsettomien vertaistukiryhmään jäsenenä ensimmäistä kertaa. Vieras koti, vieraat ihmiset – ja mitä ihmettä? Yhdellä osallistujaparilla oli vauva mukana! Tilanne hämmensi. Selvisi, että pariskunta oli saanut kotimaisen adoptiovauvan, jonka halusivat esitellä ryhmäläisille. Muistan miten he kertoivat, että lapsettomuushoitona he olivat saaneet vinkin syödä merilevää. Siinä he nyt heijasivat vauvaa sylissään ja sanoivat: ”Kyllä kannatti syödä merilevää!” Meitä kaikkia nauratti.

Pian olin koollekutsuja omalla alueellani uudelle vertaistukiryhmälle, ja vuosien aikana ehdin osallistua ja laittaa alulle pari muutakin ryhmää. Se oli mielestäni arvokasta työtä. Vapaamuotoista kokemusten vaihtoa ja yhteistä vapaa-ajanviettoa seurassa, jossa ei tarvinnut pelätä loukkaavia, syyllistäviä eikä hämmentäviä kommentteja.

Lapsettomasta lapselliseksi

Sain ensimmäisen adoptiolapseni vuonna -92 ja toisen kaksi vuotta myöhemmin. Jatkoin silti toimintaa yhdistyksessä. Lapsettomuus oli niin iso osa identiteettiäni, etten voinut kuvitella häipyväni yhdistyksestä lapset saatuani. Halusin olla mukana, koska minulla oli vuosia kestänyt kokemus lapsettomuudesta ja olin saanut sitä kautta myös hyviä ystäviä, kuten jo kerroinkin.

En kokenut myöskään mitään painetta tai paheksuntaa jäätyäni yhdistykseen adoptiolapset saatuani. Toki en enää istunut yhdistyksen hallituksessa enkä koonnut enkä vetänyt keskustelupiirejä. Halusin myös jakaa yhdistyksessä tietoa adoptiosta ja sainkin siihen useita tilaisuuksia. Koin, että yhdistyksen silloinen nimi, Lapsettomien Tuki, antoi minulle luvan olla yhdistyksen jäsenenä sillä halusin edelleen olla lapsettomien tukena.

Vuonna 1996 järjestettiin ensimmäistä kertaa lapsettomien ja entisten lapsettomien tapaaminen. Tapahtumaan tuli 48 aikuista ja 20 lasta. Se oli Lapsettomien lauantai -tapahtumia lukuun ottamatta kaikkien aikojen paras osallistujamäärä yhdistyksen yksittäisessä tapahtumassa siihen mennessä. Muun muassa siellä sain kertoa perheeni adoptioprosesseista.

En koskaan unohda lapsettomuutta

Säilyttämäni yhdistyksen jäsenlehdet muistuttavat minua siitä, miten olen vakuuttanut, etten tule koskaan unohtamaan lapsettomuutta. Enkä ole unohtanutkaan. En ole ollut enää hetkeen Simpukan jäsen, vaikka mikään ei toki estäisi olemastakaan. Seuraan melko tiiviisti silti yhdistyksen toimintaa muun muassa Instagramissa.

Toimin nykyään psykoterapeuttina ja kohtaan toisinaan työssäni tahattomasti lapsettomia – on kunniatehtävä auttaa heitä läpikäymään sitä kriisiä ja uskon, että oma kokemukseni auttaa siinä. 

Onnea 35-vuotiaalle Simpukka ry:lle! Kiitos, että olette jatkaneet ja jatkatte sitä arvokasta työtä, jota minäkin sain olla joskus aloittelemassa. Olemme tärkeitä! 

Seija Salo

Simpukan historiaa

  • 1988 Saisimmepa Lapsen ry perustetaan. Ensimmäinen jäsentapaaminen Kuopiossa.
  • 1992 Yhdistyksen nimi muutetaan Lapsettomien tuki ry:ksi. Yhdistys alkaa lähettää jäsentiedotteen neljä kertaa vuodessa.
  • 1993 Puhelinpäivystys käynnistyy.
  • 1994 Lapsettomien lauantaita vietetään ensimmäistä kertaa Helsingissä. Yhdistykselle vuokrataan toimitila Helsingistä. 
  • 1995 Haikara-lehti ilmestyy ensimmäistä kertaa. Vertaistukiryhmiä on 10 paikkakunnalla. 
  • 1996 Yhdistyksen internetsivu avataan. 
  • 1997 Tyhjän sylin messu järjestetään ensimmäistä kertaa Lahdessa.
  • 2000–2005 Yhdistys saa RAY:lta rahoituksen Simpukka-projektille ja yhdelle projektityöntekijälle. 
  • 2001 Vertaistukiryhmiä kokoontuu 12 paikkakunnalla. Vertaistukijoiden koulutukset käynnistyvät.
  • 2006 Yhdistyksen nimeksi muutetaan Lapsettomien yhdistys Simpukka ry ja lehden nimeksi Simpukka. RAY myöntää yhdistykselle yleisavustuksen. Simpukkaan palkataan toiminnanjohtaja. Toimisto muuttaa Tampereelle. 
  • 2007 Hedelmöityshoitolaki tulee voimaan. Yhdistyksellä on 1000 jäsentä. 
  • 2008 Lapsettomien Simpukka-viikkoa vietetään ensimmäisen kerran. 
  • 2009 RAY myöntää yleisavustuksen. Simpukkaan palkataan järjestösihteeri. Fertility Europe -kattojärjestö perustetaan. Helminauha-verkosto lahjasoluperheille perustetaan. 
  • 2010 Simpukan ensimmäinen strategia tulee voimaan.
  • 2012 RAY myöntää avustuksen vertaistukikoordinaattorin palkkaamiseksi. 
  • 2013 Facebookiin perustetaan ensimmäiset vertaisryhmät. Yksin ja kaksin elävien SYKE-verkosto perustetaan. 
  • 2014 RAY myöntää vuonna 2012 perustetulle parisuhteiden SimpukkaParit-projektille kolmivuotisen avustuksen.
  • 2016 Ensimmäinen European Fertility Week järjestetään.  
  • 2018 Simpukka täyttää 30 vuotta. 
  • 2018 Simpukkaan palkataan viestintäsuunnittelija.
  • 2019 Simpukka saa kolmivuotisen rahoituksen lahjasoluperheiden Helminauha-hankkeelle. Hankkeeseen palkataan hankesuunnittelija ja hankevastaava.
  • 2021 Simpukka saa Paikka auki -avustusohjelman vuoden mittaisen rahoituksen. Rahoituksella palkataan järjestötyöntekijä. 
  • 2022 Helminauha-hanke saa kolmivuotisen jatkokauden. Myös Paikka auki -avustusohjelma saa jatkoa. 
  • 2023: Simpukka täyttää 35, Lapsettomien Simpukka-viikko 15 ja Simpukan yksin ja kaksin elävien, lopullisesti lapsettomien SYKE-verkosto 10 vuotta. Simpukan verkkosivut uudistuvat. Viestintäsuunnittelijan ammattinimike vaihdetaan viestinnän asiantuntijaksi.