Kärsimystä ilman palkintoa

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, keskenmenot, hyperemeesi

Olimme yrittäneet mieheni kanssa ensimmäistä raskauttamme parin vuoden ajan. Toivo meinasi toisinaan loppua. Itsenäisyyspäivänä -21 tein kuitenkin positiivisen raskaustestin. Se päivä oli tähänastisen elämäni onnellisin. Tuota onnea kesti kuitenkin vain viikon verran.

Meidän ensimmäinen ja ainut raskausaika oli kokonaisuudessaan jotain aivan muuta, kuin glitterintäyteistä onnellisuutta, joka stereotyyppisesti mielletään kuvaamaan raskausaikaa. Se oli niin suurta surua, kipua ja huolta. Ajanjakso elämässäni kun olin hengissä, mutta en elossa. Raskausaikaani sisältyi kuvotuksen tunnetta, yökkimistä, oksentelua, itkua, kakomista, syömättömyyttä, nukkumista ja lisää oksentamista. Matkoja sängystä vessanpöntölle ja takaisin, lopulta vati sängyn vieressä päivästä toiseen elämistä. Kellon tikitystä, vapinaa, sätkimistä. Sairaalan käytäviä, toimenpidehuoneita, jalkojen pettämistä alta, pyörtyilyä. Kehon kuihtumista, painon rajua putoamista. Hyperventilointia, hengenahdistusta, lohdutonta itkemistä.

Selviytymistä tunnista ja minuutista toiseen

Neuvolantädit ihmettelivät ja vähättelivät: ”Todellako? Oksennatko kymmeniä kertoja päivässä? Kyllä tuo kuuluu asiaan, normaalia raskauspahoinvointia. Se menee ohi viimeistään viikolla 12.” Minun tapauksessani ei mennyt. 

Sairastin tuolloin vakavaa hyperemeesiä, joka on Suomessa vielä hyvin väärinymmäretty ja tuntematon sairaus. Lyhyesti, hyperemeesi on äärimuoto raskauspahoinvoinnista. Se vie toimintakyvyn, kunto romahtaa, paino putoaa yli 5 % lähtöpainosta, keho kuivuu kuivumistaan. Mieli mustuu, synkät ajatukset saattavat astua kuvioon, ja pahimmillaan odottaja haluaa keskeyttää raskauden, kun ei enää yksinkertaisesti jaksa – selviytymistä tunnista ja minuutista toiseen, maanpäällinen helvetti. 

Kun muistin pitää mielessä hänet jonka vuoksi taistelin, jaksoin selviytyä minuutista toiseen. Ja toisaalta kaikista pimeimpinä yön tunteina itkiessäni toivoin kaiken loppuvan, en jaksanut enempää.

Huoli vauvasta

Jottei tätä kaikkea olisi tehty helpoksi, sairastamiseni lomassa meitä piinasi huoli vauvasta. Ensimmäisestä vapaaehtoisesta ultrasta lähtien saimme huonon ennusteen. Lapsemme oli suuren nestekerroksen peitossa, raajat olivat koukistuneet ja ultrasta toiseen lapsi oli liikkumaton. Lääkärien varoituksista huolimatta jaksoimme uskoa hyvään. 

Kävimme kaikenlaisissa jatkotutkimuksissa ja kokeissa, ylimääräisissä ultrissa, saimme puheluita sieltä täältä. Minua pisteltiin ja tökittiin joka puolelle kehoa, lähetettiin näytteitä sinne tänne. Elimme kuukausia epätietoisuudessa ja pelossa. Olin viikolla 16 jo niin väsynyt fyysisesti, etten jaksanut kävellä omin avuin. Kaatuilin sairaalan käytävillä ja oksensin sappinesteitä kaksin kerroin. 

Kun lähdimme taas kerran ylimääräiseen kontrolliultraan, olimme tehneet päätöksen kaiken kokemamme ja kuulemamme pohjalta. Valmistauduimme esittämään toiveemme raskauden keskeyttämisestä. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut. ”Ikävä kyllä sykettä ei enää löydy. Luonto on hoitanut tehtävänsä.” 

Makasin alasti tutkimuspöydällä, maailma pysähtyi ja mieheni kanssa olimme silti vain helpottuneita. Itkuhanat lähtivät avautumaan. Olimme toimineet saattohoitajina tahtomattamme jo kuukausia. Nyt se kaikki oli ohitse. Tätähän olin toivonut, lapseni kuolemaa, jotta saisin oman normaalin olotilani taas takaisin.

Myöhäinen, keskeytynyt keskenmeno

Meidät lähetettiin nenäliinapaketin kera kotiin odottamaan keskenmenon loppuun saattamista. Oliko minun oloni aiheuttanut vauvamme kuoleman? Olisiko hänellä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä täällä? Maailmamme oli niin murskana, ettei päivissä ollut enää mitään järkeä – paitsi meillä kahdella vain toisemme. Sydämeni oli aivan sirpaleina.

Diagnoosimme oli ”myöhäinen, keskeytynyt keskenmeno”. Kehoni ei halunnut päästää irti pienestämme, eikä synnytys käynnistynyt itsestään, vaan lapsen sydän yksinkertaisesti pysähtyi. Lopulta koitti se tuskainen ja traumaattinen päivä, jolloin synnytin enkelityttömme samassa rakennuksessa, josta toiset onnekkaat poistuvat elävien vauvojen kanssa.

Nyt vuoden jälkeen keskenmenosta elämäni on ajautunut ihan uusiin uomiin. En ole enää sama nainen, kuin ennen raskautta olin. Elän välillä niin surullisena ja kateellisena, etten tunnista itseäni. Suru ja toipuminen kulkevat päivittäin kanssani, käyn terapiassa ja kirjoitan aiheesta. Olen kokenut raskauden, mutta olen silti ehkä koko loppu elämäni lapseton. En tiedä, uskallanko enää koskaan uhrata kehoani hyperemeesille uudelleen tietäen, ettei raskaus välttämättä pääty onnellisesti. Opettelen nyt vain elämään tässä uudessa minässä – äitinä ilman lastani.

Iina