Tyhjä syli kaipaa hoivattavaa

Tarinoita lapsettomuudesta: hedelmöityshoidot.

Tahatonta lapsettomuutta on takana reilut kaksi ja puoli vuotta. Pitkään elettiin ilman mitään selitystä. Olin terve ja nuori, joten ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen palattiin kotiin yrittämään, kuitenkin tuloksetta. Sen jälkeen kolme inseminaatiota, eikä mitään. Siirryimme IVF-hoitoihin.

Olo oli nöyryytetty, yhtäältä toiveikas. Hoidon alkuvaiheet, kypsytys ja punktio, menivät hyvin, mutta biologi soittaa huonoja uutisia. Munasolujen paksumman kuoren takia vain yksi munasolu hedelmöittyi. Tuoresiirto tehtiin, mutta ei vieläkään mitään. Kesätauko ja uusi IVF-hoito. Kehittyneiden hoitojen ansiosta useampi munasolu hedelmöitettiin ja pakastettiin, mutta kehoni vielä palautuu ja taas odotetaan. 

Tällä hetkellä inseminaatioiden, IVF-hoitojen ja lukuisten pettymysten jälkeen olo on väsynyt. Huomaan kysyväni itseltäni milloin tämä loppuu. Kaipaan aikaa kun oma lapsi oli kaukaisempi haave. Elämä oli kevyempää ja onnellisempaa. Tulevaisuus näyttäytyi toiveikkaalta ja täydeltä. Tästä eteenpäin lapsettomuuden taakka kulkee painavana mukana. 

Jatkuvat pettymykset ja lapsettomuuden pitkittyminen ovat lisänneet yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita. Muiden perheonni ja vauvauutiset satuttavat. Tuntuu, että oma elämä pysyy paikoillaan ja toisten menee eteenpäin. Tyhjä sylini muuttuu raskaammaksi ja kaipaa hoivattavaa. Lapsettomuudesta ja hoidoista kertominen ovat keventäneet oloa, mutta silti ajoittain on vaikea saada yhteyttä muihin.  Mitä pidempään olemme lapsettomia, sitä painavampi hiljaisuus aiheen ympärille laskeutuu. Sanat loppuvat kesken ja pelkään ettei tuskaani enää huomata. Kai he silti huomaavat minut? 

Lapsen saaminen koskettaa jotain hyvin syvää osaa ihmisyydessä ja kyvyttömyys tulla raskaaksi sekä avun tarvitseminen ovat osuneet tähän. Koen epäonnistuneeni naisena ja olevani ihmisenä huonompi kuin muut. En ole enää varma kuka olen ja elämäni menettää merkityksen. Joskus mietin, miksi vielä roikumme mukana ja kestämme tätä kaikkea. Mutta kerran ymmärsin, että jokainen vanhempi, jokainen äiti ja isä, tekisi tämän oman lapsensa eteen. Kärsisi ja sinnittelisi, jotta oma lapsi voisi hyvin. Sitä tämä kaikki taitaa olla, eikä luovuttaminen ole vaihtoehto.  

Kaikesta huolimatta arjessa on pieniä ilon pilkahduksia. Vertaisten tuki on korvaamatonta ja mieheni seisoo rinnallani. Opettelemme yhdessä elämään lapsettomuuden kanssa ja tuemme vuorotellen toisiamme. Toiveet omasta lapsesta ovat varovaisia. Hetkittäin sisimmässä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa, käy hoitojen kanssa mitä käy. Kaikki jatkuu, mutta erilaisena. Oli siis elämää ennen ja on elämää jälkeen.  

Nimimerkki Surua ja valoa