Anna-Liisa Laamanen jakoi lempeää lohtua kohtalotovereille

Teksti ja kuva Pirjo Lääperi

Lapsettomuuden aiheuttamia kipeitä tunteita ymmärtää parhaiten saman tilanteen kokenut ihminen, jonka kanssa saa jakaa taakkaa. Vertaistuki helpottaa ahdistusta ja antaa lohtua. Eri taidemuotojen kautta voi avautua uusia näkökulmia omaan tilanteeseen. Minua kosketti runo kokoelmasta Sylipaikka, joka kuvaa omia tunteitani lapsettomana.

Se, mikä ei muuttunut

vaikka toivoin

itkin ja rukoilin –

se muutti minua eniten

uudesti synnytti

hitaina odotuksen

toivon ja pettymysten

vuosina.

Tämän runon kirjoitti Anna-Liisa Laamanen, joka oli itsekin tahattomasti lapseton. Tavatessamme Anna-Liisa sanoi minulle: ”Runojen avulla voin lempeästi lohduttaa kohtalotovereita”.

Elämänkokemusten jakamista yhdessä

Sain kuulla suru-uutisen marraskuun lopulla: Anna-Liisa kuoli 24.11.2023. Hän ehti täyttää 95 vuotta samana syksynä.

Tutustuin Anna-Liisa ja Valto Laamaseen vuonna 2006. Tein silloin töitä vapaana toimittajana ja kirjoitin jutun Lapsettomien tuki yhdistyksen (nykyisin Simpukka ry) lehteen Haikaraan. Jutun otsikko on Täyttä elämää kaksin. Haastattelin Laamasia heidän kotonaan Savonlinnassa. Olin aikaisemmin lukenut Anna-Liisan kirjoja ja runoja.

Heti ensimmäisen tapaamisen aikana välillemme syntyi aito yhteys, joka syveni ystävyydeksi vuosien mittaan. Keskusteluissa voimme jakaa avoimesti elämänkokemuksia, myös kipeimpiä tuntoja, joita lapsettomuus herättää. Jakaminen onnistuu vain luottamuksen vallitessa.

Seuraavina vuosina tapasimme pariskuntina Savonlinnassa ja he kävivät myös mökillämme. Mieleeni jäi, kuinka he lauloivat meille laulua Viimeiset veneet. Siinä on sanat: ”Piirretään vielä hei, sydämet santaan” ja Anna-Liisa teki näin. Heidän lähdettyään Saimaan rantahiekkaan jäivät muistoksi sydämenkuvat.

Lasten lohduttelua sylissä

Nuoruudessa Anna-Liisaa vaivasi pitkäaikaissairaus, jonka takia lääkäri sanoi hänen olevan ”elinkelvoton” ja ennusti hänen viettävän ikänsä pyörätuolissa. Tästä hän kirjoittaa teoksessa Joka päivä edessäsi:

”Nämä asiantuntijoiden kovat lausunnot ohjasivat minua asenteeseen, että elämä on elettävä nyt, huomisesta ei tiedä. Tämä on ollut eräs kaikkein siunauksellisimpia potkuja elämässäni, ja on edelleenkin. Elän kuin viimeistä päivää sen sanan riemullisessa tarkoituksessa. Huomisesta en tiedä. Jos aion saada jotain hyvää aikaan, jos katsoa elämää syvälle silmiin, jos rakastaa, jos iloita, itkeä, nähdä maailmaa, niin nyt on sen aika.”

Hän kuntoutui käveleväksi.

Työuransa alussa Anna-Liisa toimi lastenhoitajana sairaalassa, missä hän lohdutteli sylissään lapsia, jotka itkivät kipuja ja ikäväänsä. Opiskeltuaan ensin yliopistossa hän valmistui diakonissaksi ja toimi kirkon diakoniavirassa ja lapsityössä. Anna-Liisan puoliso Valto Laamanen teki työuransa kanttorina, hän johti useita kuoroja ja teki poikatyötä seurakunnissa.

Laamaset eivät saaneet omia lapsia toiveistaan huolimatta ja tunsivat lapsettomuuden suurena suruna. Työssään he molemmat kohtasivat paljon lapsia, ja kodin ovet olivat avoinna heille, joilla oli hätä. Naapurin maahanmuuttajalapset soittivat ovikelloa ja halusivat tulla kylään. Pariskunta osasi iloita vieraista lapsista ja lapset pitivät heistä.

Säteilevää lämpöä ja lempeyttä

Pariskunnan elämänarvot perustuivat kristinuskoon. Heillä oli tapana rukoilla päivittäin lähimmäisten puolesta. He järjestivät vanhainkodeissa papin puolesta hartauksia, joissa Anna-Liisa piti puheen ja Valto lauloi sekä säesti virsiä.

Suuri unelma toteutui eläkepäivinä, kun Anna-Liisa aloitti työn kirjailijana. Kirjoituksissaan hän halusi antaa äänen syrjäytyneille, joita ei kuulla. Häneltä julkaistiin 10 kirjaa ja lisäksi tekstejä yhteisjulkaisuissa. Monet niistä ovat hartaustekstejä. Hän kirjoitti myös runoja.

Laamasten onnellinen avioliitto kesti 61 vuotta, Valton kuolemaan asti. Leskeksi jäätyään Anna-Liisa sairastui muistisairauteen ja asui viimeiset vuodet hoivakodissa.

Anna-Liisa oli viisas, vanha nainen, jota vaikeat kokemukset eivät katkeroittaneet, päinvastoin hänestä säteili lämpöä ja lempeyttä. Hän kohdisti hoivaamisen ja rakastamisen tarpeen tapaamiinsa lapsiin, otti syliin ja puhui hellästi. Syliin tulijoita riitti, sillä lapset kaipaavat huomiota aikuisilta.

Anna-Liisa Laamasen (1928–2023) teoksia

  • Säteilevä arki
  • Sylipaikka (runoja)
  • Hiljaa puhelee arki
  • Sinun kanssasi sairaudessa
  • Lempeän taivaan alla
  • Aurinkotuhkaa
  • Toivon tielle kutsutut
  • Yhtä matkaa
  • Kiitos vuosista näistä

Lisäksi tekstejä on julkaistu yhteisteoksissa, esimerkiksi Joka päivä edessäsi, toim. Leena Haavisto.

Kirjoittaja on Simpukan pitkäaikainen vapaaehtoinen.