Elämän suurin kriisi

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, suhde läheisiin, tahattoman lapsettomuuden vaikutus mielenterveyteen, adoptio

Olen juuri saanut ison työurakan päätökseen edellisenä iltana. Viesti ystävältä tulee kännykkään. Odottavat toista. Ensimmäinen ajatukseni on, että onneksi ei ilmoittanut eilen, kun työprojekti oli vielä kesken. Että sain tehdä ne rauhassa eikä tarvitse tuntea sitä tunnetta, joka joka kerta löytää luokse. Tunne, joka tuntuu rintakehässä kipuna, nielussa puristavana. Se tuntuu päässä ylitsevuotavana kuumana nesteenä. Se huutaa kirosanoja taivaalle ja syövyttää katkeruudellaan.

Vihaan sitä tunnetta, sillä se syö kaiken ja valtaa kaiken tieltään. Vielä yhdentoista vuoden jälkeenkään se ei helpota. Se tuntuu epätoivolta, kuin tunneli silmiesi edessä vain pitenisi etkä pääsekään sen toiselle puolelle turvaan. Miksi siitä ei pääse eroon?

Lapsettomuus on ollut elämäni suurin kriisi, suru ja elämän voimia vievä asia. En myöskään usko, että suurempaa kriisiä voin kokea elämäni aikana. Ainakaan toivottavasti. Lapsettomuutta on joutunut opetella käsittelemään, sietämään ja välillä myös työntämään ajatusten tieltä. Välillä kuvittelisi, että kun jo niin pitkään on harjoitellut, olisi tämän kestämisessä jo parempi. Välillä koen epätoivoa myös siitä, että vieläkin reagoin niin vahvasti vauvauutisiin. Että kai nyt tämän kokeneen pitäisi jo osata selvitä tästä olan kohautuksella.

Lapsettomuus on myös vaikuttanut itsetuntooni. Se on murtanut kykyä pitää itsestäni ja arvostaa itseäni. Jatkuva todistelu muille siitä, että olen hyvä vanhemmaksi, on saanut itseni epäilemään sitä.

Toisten onni murtaa sisältä

Olen joutunut henkisen selviytymisen kannalta pitämään miltei kahden vuoden tauon läheisiin ystäviini. Ei vain ollut kykyä tavata ja nähdä se toisten onni. Monesti sanotaan, että ei toisten onni ole minulta pois. Mutta toisten onni voi murtaa omaa sisintä niin paljon, ettei kykene näkemään mitään sen tieltä. Se riistää myös kaikki kokemukset siitä, mitä on olla toisten puolesta aidosti onnellinen.

Koen myös, että joudun peittämään kipua läheisiltä, esittämään onnellista, iloista ja kaikesta nauttivaa ihmistä. Että parempi näytellä vaan, jotta kestää kasassa. Että parempi on näytellä välinpitämätöntä ja kylmää kuin näyttää todelliset tunteet muille. Tai toisaalta, ehkä näytän muista kylmältä ja välinpitämättömältä vain sen vuoksi, että kestän kasassa. Olen joutunut sulkemaan sen osan persoonallisuudestani, joka leikittää, naurattaa, pitää hyvänä ja huolehtii niistä pienistä lapsista, koska se murtaisi minut kaikkien edessä. Lapsuudesta asti ihmisten näkemä äidillisyys minussa on suljettu syvälle.

Milloin tämä loppuu

Välillä mietin, milloin tämä loppuu. Onko tämä tällaista koko lopun elämääni? Usko toivoon on rytistetty tosi pieneksi mytyksi kaapin nurkkaan, jos sen ottaa esiin, kostetaan se pidemmällä odotuksella. Tai näin pääni yrittää minulle välillä huijata. Pelko siitä, että jos hiukan liikaa näen toivoa, se viimeinenkin siitä otetaan minulta pois. Lapsettomuus on tuonut pelkoa myös siitä, että jos joku päivä lapsi tuleekin kotiin, käy varmasti jotain kamalaa, onni ei tule kestämään.

Silti jokin saa uskomaan, että jos tässä käykin hyvin. Että ehkä huomenna saamme soiton lapsestamme. Että ehkä kuitenkin meille käy hyvin.

Anonyymi