Tarinoita lapsettomuudesta: Nimimerkki Leppäkerttu. “Se oli minun lapseni. Sillä oli jo nimikin mietittynä. Hautasin Kerttuni ison kiven juureen meren äärelle. Siellä hän nyt on, minun lapseni, jota en muka edes halunnut.”

Lapsi, jota en edes halunnut

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, keskenmenot, yksin elävät, hedelmöityshoidot, lopullinen lapsettomuus.

Olin teini-iästä asti varma, etten halua lasta tähän maailmaan, jossa on jo tarpeeksi ihmisiä muutenkin. Ajattelin sitä jonkinlaisena ympäristötekona. Mieluummin sitten adoptoisin, jos joku päivä päättäisinkin hankkia lapsen.

Vähän päälle kolmekymppisenä huomasin yhtäkkiä haluavani oman lapsen. Ajatus tuli ihan puun takaa, mutta hyvin vahvana. Kai se oli se biologinen kello, mistä kaikki aina puhuu. Löysin kumppanin, joka halusi samaa ja vuoden verran yritimmekin tuloksetta. Se parisuhde päättyi erimielisyyksiin kaikesta muusta.

Meni useampi vuosi ennen kuin tapasin puolison, jonka kanssa aloimme kokeilla onneamme. Vuoden yrityksen jälkeen hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Olin jo 39-vuotias. Meissä ei kummassakaan ollut fyysisesti mitään vikaa. Seuraavan kolmen vuoden aikana kävimme läpi kolme rankkaa IVF-hoitokierrosta. Ihan ensimmäisellä kierroksella olin hetken kemiallisesti raskaana, mutta ei tärpännyt. Aloin ymmärtää, että lasta ei todellakaan hankita, se saadaan, jos niin suodaan.

Lohduttomia pettymyksiä 

Saimme vain yhden hoitokierroksen julkisella puolella, jonka jälkeen 40 vuoden ikäraja tuli vastaan ja siirryimme yksityiselle puolelle. Kalliit hoidot eivät nekään tuottaneet tulosta. Pettymykset jokaisen epäonnistuneen siirron jälkeen olivat sanoin kuvaamattoman lohduttomia. Viimeisen kierroksen jälkeen oli tavallaan helpotus, kun päätimme lopettaa ja totutella ajatukseen elämään ilman omaa lasta.

Adoptiota kumppanini ei edes halunnut ajatella. Hän oli sitä mieltä, että joko oma lapsi tai ei lasta ollenkaan. Aloin tuntea katkeruutta siitä, ettei hän halunnut harkita muita vaihtoehtoja. Suhde päättyi eroon. Olin silloin jo 43-vuotias.

Kuusi viikkoa onnea

Minulla oli pian eron jälkeen irtosuhde ja huomasin olevani spontaanisti raskaana. En ollut uskoa todeksi sitä onnen tunnetta, joka minut valtasi. Tuntui, että vihdoin kuuluin johonkin; sain suunnitella neuvolakäyntejä, äitiyslomaa, lapsen synttäreitä, jouluja, kesälomia, eskaria, koulua, riparia, koulun päättäjäisiä, häitä, äitienpäiviä.. kaikkea sitä, mikä nyt kuuluu ja näkyy niin olennaisena tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Reilu kuusi viikkoa sain olla onnellinen. Ehdin käydä varhaisultrassa ja nähdä pienet sydämen sykkeetkin.

Maailma romahti, kun aloin vuotaa verta keskiviikkona, uudenvuodenpäivänä 2020. Kivut olivat valtavat. Lääkärissä käydessä, syke vielä oli, mutta hauraana. Muutaman päivän pelkäsin pahinta ja lauantai-iltana pönttöön tipahti peukalon kokoinen möhkäle. Tämä saattaa kuulostaa ällöttävältä, mutta poimin sen pikkuisen pois sieltä pöntöstä. Se oli minun lapseni. Sillä oli jo nimikin mietittynä. Hautasin Kerttuni ison kiven juureen meren äärelle. Siellä hän nyt on, minun lapseni, jota en muka edes halunnut.

Paikkani ja merkitykseni

Elämä ei vienyt minua toivottuun suuntaan vai veikö sittenkin? Oliko se aika, jolloin en halunnut lasta, iskostunut kroppaani niin vahvasti, että se hylkäsi lapsen, jota sittenkin halusin? Elämä tuntuu tällä hetkellä kierolta ja julmalta. Mikään ei korvaa tätä tyhjyyttä. Silti elämä jatkuu ja arki rullaa, halusin tai en. Yksin. Yritän löytää oman paikkani ja merkitykseni. Ehkä se on sitten olla paras täti ja kummitäti sisaruksieni ja ystävieni lapsille. Ehkä se on ajatus, että teinpä nyt sitten tahattomasti ympäristöteon olemalla lapseton. Toivottavasti joku päivä se ajatus ei ole niin katkera kuin miltä se nyt tuntuu. 

Leppäkerttu

Simpukka 35-vuotta

Lapsettomien yhdistys Simpukka kerää vuoden 2023 ajan tahatonta lapsettomuutta kokeneiden tarinoita. Vuonna 1988 perustettu Simpukka edistää lapsettomien asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin.