Tarinoita lapsettomuudesta: “Seitsemäs tähdenlentomme. Tuntuu vielä ylitsepääsemättömämmältä kuin viimeksi. Vielä mustemmalta ja syvemmältä kuilulta, jonka reunoista tuntuu olevan niin hankala enää pitää kiinni.”

Meistä ei vieläkään tullut perhettä

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, hedelmöityshoidot, keskenmenot

Juuri tällä hetkellä, kun istuin alas kirjoittamaan tätä, sisälleni syöpyy suru. Yritän selviytyä siitä suuresta surusta ja harmaudesta, joka sisuksissani tällä hetkellä vallitsee. Ulkona on harmaa ja sateinen keli ja tuntuu kuin se heijastelisi omaa oloani.

Ei tarvitse edes vaivautua peilistä katsomaan, sillä tiedän, että sieltä kurkistaisi tunkkainen ja tuhruinen surullinen sielu, jolla on silmät ja nenä punaisena.

Eilen sain ensimmäistä kertaa idean kirjoittaa kaiken pahan ulos. Tai no eilen uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella asiaa tosissaan. Aikaisemmin olen vain pyöritellyt ajatusta salaa taka-alalla. 

Olen ollut varma, että en minä osaa. Uskonut siihen, että en löydä sanoja ja jos löydän, niin en osaa jäsennelle niitä paperille. Eilen ilmeisesti tuskani vain ylitti jonkun tietyn maagisen rajan. Sellaisen rajan, että se ei enää pysy sisälläni. 

Tuntui, että kehoni rajat paukkuvat ja rätisevät, kun paha olo ei enää mahdu niin pieneen tilaan. Se piti saada jotenkin ulos minusta. Jos eilen olisin koneen äärelle kyennyt, aloitus olisi ollut monin verroin tätä synkempi, mustempi ja dramaattisempi. Eilen osa siitä tuli ulos. 

Tähdenlennon jälkeiset päivät

Paha olo, itku, kauheus, epätoivo ja ikävät ajatukset. Itkin melkein koko päivän. Tänään olen saanut jo läppärin auki ja useamman työhomman hoidettua, mutta mieli ei ole kirkas. Se on harmaa, samea, väritön, lattea. Siltä se suurimman osan ajasta tuntuu silloin, kun eletään tähdenlennon jälkeisiä päiviä. 

Niitä päiviä, kun kerta toisensa jälkeen syttynyt tähti ei jää elämään vaan osoittautuu pelkäksi tähdenlennoksi. Turhaksi toivoksi ja onneksi. Hetkelliseksi helpotukseksi ja lopulta suureksi suruksi. 

Tämä oli meidän seitsemäs tähdenlentomme. Joten sisänsä tämähän on tuttu tunne, tästä on selvitty aikaisemminkin, mutta silti se tuntuu vielä ylitsepääsemättömämmältä kuin viimeksi. Vielä mustemmalta ja syvemmältä kuilulta, jonka reunoista tuntuu olevan niin hankala enää pitää kiinni.

Elämä tuntuu turhalta 

Meistä ei vieläkään tullut perhettä, sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Minusta ei vieläkään tullut äitiä, miehestäni ei isää. 

Näinä päivinä elämä tuntuu niin turhalta, merkityksettömältä. Samaan aikaan jokainen enää olemassa oleva aivosolu kuiskaa ja kertoo, että näin ei ole ja sen tiedän. Meillä on hyvä suhde, ihana koti, kaksi ihanaa koiraa, hyvät työt, hyviä ystäviä ja suku. Mutta mikään näistä ei mikään voi korvata sitä mitä meiltä puuttuu. Omaa perhettä, omaa lasta. Tässä sitä ollaan kaikkensa antaneena, niin kovasti uskoneena, rahansa menettäneenä.

Tällä kertaa laskin, että yksi alkionsiirto kaikkinensa tuli maksamaan yli 8000 euroa, pakkaseen ei jäänyt yhtään alkiota ja taas ollaan lähtöpisteessä. Kehä on taas kerta toisensa jälkeen kierretty ja loppusanat ovat samat. Ei onnistumista.  

Keho puskee uuden elämän ulos

Keho niin kipeänä, kun se yrittää kaikin voimin puskea meidän uuden elämämme alkua pihalle. Lääkkeiden sivuvaikutukset pörräävät vielä täysillä, vaikka toivo on menetetty. Jokainen vessassa käynti, vihlonta alavatsassa, huono olo, rintojen kipu muistuttaa koko ajan siitä mitä taas menetettiin ja siitä, kuinka ollaan edelleenkin niin kaukana meidän unelmastamme.

Kirjoittaminen tuntuu tietyllä tavalla todella luontaiselta tavalta käsitellä asiaa. En vaan ikinä aikaisemmin ole sitä tehnyt. En tiedä onko suru vaan nyt niin suurta, etten osaa sitä enää mitenkään muuten käsitellä. Vai miten tähän pisteeseen on päästy. 

Olen viime aikoina useasti miettinyt, että pitäisi kirjoittaa kaikki ylös, jotta muistaisin mitä kaikkea on koettu. Tunteet ovat ristiriitaiset, sillä en tiedä miksi ihmeessä haluan itseäni kiduttaa muistelemalla kaikki uudestaan, mutta toisaalta se tuntuu niin pakolliselta, etten tiedä miten sen välttäisin. Jotenkin on olo, että kaikki pitää kertoa ihan alusta, aivan alusta asti.

Yksisarvinen

Simpukka 35-vuotta

Lapsettomien yhdistys Simpukka kerää vuoden 2023 ajan tahatonta lapsettomuutta kokeneiden tarinoita. Vuonna 1988 perustettu Simpukka edistää lapsettomien asemaa tiedon, tuen ja vaikuttamisen keinoin.