Pieni tähdenlento

Tarinoita lapsettomuudesta: keskenmenot.

Saimme tietää raskaudesta huhtikuisena lauantaina. Lapsi olisi meidän ensimmäinen.

Googlettelimme puolisoni kanssa yhdessä, mitä raskaus nyt tarkoittaa käytännössä. Tarvitsemmeko kotiin jotain erityistä? Mitä tulisi seuraavaksi tehdä? Hieman alle vuoden yrittäminen oli vihdoin tuottanut tulosta. Kevät tuntui tuona vuonna erityisen ihanalta. 

Kävimme rv 8 omakustanteisesti varhaisultrassa, jota minä jännitin aivan valtavasti. Pelkäsin, ettei kaikki ollutkaan kunnossa. Tässä kohtaa pelko oli turha, sillä ruudulla näkyi pieni papua muistuttava tyyppi. Meidän tyyppi, joka kooltaan olisi viikolla 6+2. Kävimme tämän jälkeen ensimmäisellä neuvolakerralla. Olin juuri ennen lähtöä huomannut vessakäynnillä pientä verituhrua paperissa ja tästä kerroinkin neuvolassa. Asiaa pidettiin normaalina alkuraskauden oireena, eikä sitä ollut syytä tutkia tarkemmin. Virtsassa havaittiin kuitenkin verta, joten uusi virtsanäyte määrättiin otettavaksi mahdollisimman pian. Tästä näytteestä ei löytynyt mitään. 

Raskaus eteni ”tavallisesti”. Kävin verikokeessa ja odotin kuumeisesti raskausviikolla 12 odottavaa ultraa. Kevät vaihtui kesäksi ja siinä samassa vaihtui luokanopettajan homma leirityöhön. Ensimmäisen leirin ensimmäinen päivä olikin kaikkea muuta kuin odotettu. Koko päivän oli hieman kummallinen olo. Leirielämä sujui omalla painollaan samalla, kun itse istuin vessassa miettimässä, miksi vuodan verta. Olin hieman paniikissa, joten olin äkkiä yhteydessä terveyskeskukseen etäyhteydellä. Sieltä sain ohjeeksi: Vuoto voi kuulua alkuraskauteen, joten ei syytä huoleen. Mikäli vuoto runsastuu tai tulee kipuja, tulisi minun olla yhteydessä neuvolaan. 

Vuoto ei lakannut. Päässäni myllersi paniikki. Tässäkö tämä nyt olisi? Soittelin ja lähetin viestejä puolisolleni, joka yritti rauhoitella. Myöhemmin illalla oli uudelleen yhteydessä terveyskeskukseen, sillä kivut alkoivat. Sain jälleen ohjeeksi: vuoto ja myös pieni nipistely ”voivat kuulua” alkuraskauteen. Tämän tiedon kanssa jäin odottamaan seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä soitin neuvolaan ja raskauspolillekin. Jo etukäteen varattu ultra olisi neljän päivän kuluttua, joten ammattilaiset eivät nähneet tarpeelliseksi ultrata ennen sitä. Kivut olivat kuitenkin jo voimistuneet, joten soitin uudelleen raskauspolille, jos pääsisin sinne. Jäin odottamaan takaisinsoittoa, mutta lähdin leiripaikalta jo valmiiksi kotiin hälyttäen puolisonkin mökiltä luokseni.

Epätoivoisessa tilanteessa kävimme ostamassa myös kotidopplerin, jolla yritimme kuunnella sydänääniä. Tässä vaiheessa olin jo varma lopputuloksesta, mutta yritin uskotella kaiken olevan hyvin. Pienen kotona rauhoittumisen jälkeen palasin takaisin töihin, sillä tarvetta ultraamiselle ei polilla nähty. ”Keskenmenoa ei voi estää tai pysäyttää.” -lause pelasi pingistä aivoissani. Olo oli tyhjä. Minä vuodan kuin seula, vatsaani sattuu ja ainoa asia mitä voin tehdä, syödä särkylääkkeitä tietämättä, mistä todellisuudessa on kyse. 

Lopulta pääsimme vihdoin ultraan. Olin täysin varma, ettei kätilöillä tulisi olemaan hyviä uutisia, mutta toivoin koko sydämestäni jotain muuta. Kätilö kuitenkin hyvin nopeasti kertoi olevansa hyvin pahoillaan ja ettei sykettä pienellä näy. Lääkärin täytyy asia varmistaa, joten hän soitti välittömästi lääkärille. Hän oli päivystämässä toisella osastolla, joten meidän tuli siirtyä sinne. Matkasimme kyyneleet silmissä kätilön perässä pitkin sairaalan käytäviä. Matka tuntui loputtomalta, nöyryyttävältä ja lohduttomalta.

Lääkäri vahvisti tilanteen. Alkio vastasi viikkoja 6+jtn eli hieman ultran jälkeen sydän oli pysähtynyt. Tuntui kuin olisin seurannut tilannetta ulkopuolelta. ”Tämä on meille jokapäiväistä. Te olette nuoria, ei muuta kun uutta yritystä”. Näiden lauseiden jälkeen en pystynyt sisäistämään edes ohjeita lääkkeisiin. Olin järkyttyny, mutten pystynyt sanomaan tai näyttämään sitä.

Ajatusten järjestely vei aikaa useita viikkoja, mutta nyt 4kk jälkeen olo on rauhallinen. Tästäkin siis selvittiin.

Nimimerkki Veera