Sitten, kun meillä on lapsi

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, hedelmöityshoidot, lapseton työelämässä, suhde läheisiin.

10 vuotta olen jakanut päiväni ja sydämeni muiden lapsien kanssa. Varhaiskasvatuksen lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyään esiopetuksessa. Lisäksi myös saanut kummin pestin neljästi. Ihanaa, olen aidosti kiitollinen, samalla myös viime vuosina katkeroitunut.

Olen se kiva täti, joka jaksaa olla lasten kanssa ja on siinä vielä hyväkin. ”Susta tulee joskus hyvä äiti”, ”Olet kuin syntynyt äidiksi”. Tiedän. Olen haaveillut äitinä olosta jo lapsesta asti. Suurin haaveeni. Sydän ja syli täynnä rakkautta, mitä en vaan saa täytettyä.

Nyt kolme vuotta mieheni kanssa olemme tosissamme yrittäneet, laskeneet ja mitanneet todennäköisyyksiä, syöneet mahdollisimman puhtaasti, luomusti. Lisäravinteet hankittu.

Vuosi sitten hakeuduimme hoitoihin TAYS:lle. Syytä lapsettomuuten ei ole löydetty. Painoa pudotettu ja yritetty pysyä toiveikkaana. Inseminaatio hoitoon päädytty. Epäonnistumisia takana jo mukavasti.

Kotona hankala tunnelma. Vuorotellen syytämme itseämme, emme koskaan onneksi toisiamme. Riittämättömyys valtaa sydämet. Itkemme toisiamme vasten, vuoron perään lohdutamme. Seksi ahdistaa. Jos ei ole seksiä ei tarvitse myöskään pettyä jos kuukautiset alkavat. Säästytään toivon hukkaamiselta. Säästellään voimia.

Välillä unissa pääsen olemaan äiti

On ollut pakko kieltäytyä läheisten lapsien hoitotehtävistä vapaa-ajalla, kertoa suoraan, että se on nyt liikaa. Töissä olen pystynyt käymään, psykoterapia on ollut tässä tukena, sekä työyhteisö. Läheiset antavat tukea, kuulemma myös rukoilevat.

Välillä mietin, kostetaanko minulle, onko tämä huonoa karmaa. Varsinkin, kun välillä unissa pääsen olemaan äiti. Viettämällä yöt lapseni kanssa ja aamuisin heräämällä todellisuuteen.

Suurimpana tunteina epäreiluus ja katkeruus. Miksi muut saavat ja lisää tulee lapsia ympärillemme, mutta ei vain meille. En halua olla tällainen, en ole tällainen. Vai olenko sittenkin? Olen pitänyt itseäni aina muita ymmärtävänä, empaattisena, kanssaeläjänä… saan minuuteeni uusia värejä, ei niin mieluisia ja värikkäitä. Harmaita ja usvaisia.

En pysty olemaan iloinen enää muiden kasvavista vatsoista. Haluan vältellä läheisten lasten seuraa, he osuvat liian lähelle. Töissä on jotenkin erilaista, siellä roolini on omanlaisensa, helpompi olla läsnä.

Vauva Yoda sukat olohuoneen pöydällä

Vauva Yoda sukat ovat olohuoneen pöydällä. Silitän niitä joka aamu, välillä pidän rinnalla. Kuvittelen lapseni syliini, tuon jo kauan rakastetun, kauan halutun. Aamuisin rukoilen Jumalalta ja universumilta voimaa, voimaa olla vahva ja luottaa prosessiin.

Päiviin tuo toivoa pienet hetket, kun toinen meistä aloittaa lauseen ”sitten kun meillä on lapsi…” ja sitten nauramme ja visualisoimme elämäämme kokonaisena perheenä. Töissä halaan lapsia välillä hieman kovempaa, ilmaisen heidän arvokkuutensa.

Matkamme on vasta alussa ja moniin verrattuna kovin lyhyt, silti kuukaudet kulkevat hitaasti ja samalla kovin nopeaa.

Ehkä en ollutkaan, syntynyt äidiksi.

Syntynyt äidiksi