Sydäntä riipaiseva odotus

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, hedelmöityshoidot.

35v perusterve nainen. Diagnoosi: miehestä johtuva hedelmättömyys.

Nämä kirjaukset ovat jo iskostuneet aivokuorelleni. Vain ikä vaihtuu ajan kuluessa. Vaikka ongelma ei ole minussa, niin diagnoosi on oltava. Ainoa vaihtoehto hoidolle on pitkän kaavan mukainen ICSI. Hedelmällisyys on siis pyöreä nolla luomuna.

Epäreiluuden tunne riipaisee sydäntä. Miten voi olla näin häviävän pieneltä tuntuva mahdollisuus saada raskaus alkuunsa? Ahdistus kourii rintalastan takana tiukentaen aika ajoin otettaan. Pahinta ei suinkaan ole lääkitysten tuomat sivuvaikutukset, vaikka onnistunkin IVF hoidoissa keräämään koko jackpotin sivuoireista, vaan kurkkua kuristava tunne siitä, kuinka aika kuluu ja lähipiirin raskausuutiset syövät elävältä, kun onnittelet kyyneleitä nieleskellen. Miten nämä ilouutiset satuttavatkin niin syvältä ja onnistuvat ajoittumaan juuri siihen oman elämän raskaimpaan hetkeen?

Tunteiden vuoristorata

Jonotusta ja odotusta on takana vuosia ja vasta toinen IVF kierros menossa. Korona viivästytti hoitojamme yli vuodella, sen jälkeen puolisoani tutkittiin puoli vuotta. Lopulta selvisi, että biologinen lapsi olisi mahdollista, mutta vain pitkän kaavan kautta. Turha miettiä edes muuta kuin loputtoman pitkää polkua.

Tunteiden vuoristorata on suhannut tunnelista pilviin ja toisinpäin hurjaa vauhtia. Ensimmäisen IVF hoidon epäonnistuneiden raskausyritysten jälkeen jonotimme puoli vuotta uuteen hoitoon ilmoittautumista vain kuullaksemme, että kilpirauhasarvoni olivat nousseet juuri ja juuri hoitoihin sallitun rajan yli. Reilu puoli vuotta lisää saatiin niidenkin arvojen hiomiseen kulumaan.

Pettymys toisensa perään kulkee mukana matkalla. Eteenkö tässä edes muu kuin aika?

Uusia iskuja munasarjoihin

Viimeisin lääkärikäynti tuntui iskulta munasarjoihin, kun suunniteltiin tulevaa punktiota. Munasoluja on kypsymässä runsaasti, joten tuore alkionsiirto ei onnistukaan hyperstimulaatioriskin vuoksi. Odotetaan seuraavat 2kk pakastetun alkion siirtoa. Vasta lähtiessäni käynniltä lääkäri naurahtaa, että me aina pelotellaan täällä kaikkia, harvalle tätä hyperstimulaatiota tapahtuu siis oikeasti. Mietin, mikä tarve on ihmisiä pelotella, eikö lapsettomuus ja hoidot itsessään ole jo tarpeeksi raskasta? Voisko riskeistä kertoa inhimillisesti ja ihmistä kohdata, eikä aina antaa ohjeeksi ”lue omapolulta”.

Kuljen käytävän päähän vessaan ja romahdan. Taas 2kk ennenkuin saadaan edes yrittää raskautumista, epäreiluus puristaa rinnassa, puhdas viha nousee kohti korvia. Vielä kestettävä punktion tuoma turvotus ja tuska. Kotiin päästyä miehen paras kaveri ilmoittaa heille tulevasta vauvasta. Onnea vaan! Jotain sisälläni romahtaa ja itken kovempaa.

Yritän käsitellä näitä tunteita, jotka valuu vellovina ulos kyynelkanavista. Välillä mahdotonta, välillä kirjotan ulos niitä yön pimeinä tunteina.

Kuinka moni pettymys oikeasti vahvistaa?

Missä menee se raja, mikä lopulta vaan hajottaa?

Onko mahdollista toivo vaan kadottaa?

Voiko sitä edes ansaita, rauhaa tuskan sijaan omassa kehossa?

Pirstaleina