Vauvahaave

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus, hedelmöityshoidot, lapsettomuuden vaikutus mielenterveyteen.

Muistan kuinka nuorempana kirjoitin koulukavereideni ystäväkirjaan haaveesta saada kaksi lasta ja mukavan työn. Myöhemmin aloin tajuta, että haave yhdestäkään lapsesta ei ollut realistinen. Löysin nuorena nykyisen kumppanini ja aloimme melko pian tapailla hyvinkin tiiviisti. Opimme tuntemaan toisemme ja jotenkin elämämme kulki siihen suuntaan, että yhteinen elämä on edessämme. 

Olimme seurustelleet jo useamman vuoden, kun ystäväpiirissä alettiin kysellä perheenlisäyksestä. Toki myös kihlautumisesta ja naimisiinmenostakin udeltiin, mutta koska mieheni on minua 12 vuotta vanhempi, tuntui, että lapsiasiat olivat päällimmäisenä usealla. Kuin puolihuolimattomasti muistan vastanneeni, että ei ole vielä kiire tai että onhan tässä aikaa. 

Vauvahaaveista puhuminen oli aluksi vain minun heiniäni. Mieheni ei mitenkään asiaa tyrmännyt, mutta pikemminkin siirteli keskustelua ja yleensä kuittasi sen lyhyesti esimerkiksi sanomalla, että voidaan jossain vaiheessa yrittää. Nämä sanat olen muistanut usein, ja olenkin miettinyt, voiko ihmisellä olla tunne jostain tulevasta. Oli niin tai näin, ne sanat jäivät varjostamaan historiaamme ja mieltäni pitkäksi aikaa. 

Remonttia ja ovulaatiotestejä

Kun sitten päätimme alkuvuodesta 2010 jättää ehkäisyn pois, alkoi uudet ajat parisuhteessamme. Olimme kihloissa ja asuimme yhdessä vuokralla. Kävimme töissä, näimme ystäviämme, liikuimme yhdessä ja erikseen, mentiin ja tehtiin asioita. Kaiken tuon lisäksi yritimme lisääntyä. Ensimmäiset kuukaudet etsin tietoa, kuinka nopeasti elimistöni oma hormonitoiminta tasaantuu yhdistelmäehkäisypillerien jäljiltä ja ajattelin, että annan keholleni aikaa tottua normaalitilaan. 

Ostimme tuohon aikaan lapsuudenkotini ja meillä oli suunnitelmia niin remontin kuin pihankin laittamisen suhteen. Itse tietysti yritin kiirehtiä niissä niin ennen, kuin jälkeenkin työpäivän, koska halusin lapsemme pääsevän valmiiseen taloon. Jos olisin tiennyt, että lapsi antaa odottaa itseään niin kauan, en olisi kiirehtinyt. 

Remontin täyteisten kuukausien vuoksi kuvittelin elimistöni olevan jonkinlaisessa stressitilassa, kun vauvaa ei vain kuulunut. Kun kesä alkoi vaihtua syksyksi, hankin ovulaatiotestejä. Ajattelin, että vaikka mielestäni kehoni tunnenkin, turvaudutaan oikean ajoituksen taktiikkaan. Vaikka miltei itsekseni ratkaisuun päädyinkin, mieheni näytti testaamiselle vihreää valoa. Useamman pakkauksen huvetessa loppuun, muistan miettineeni ”jos tämä haave ei sittenkään toteudu”. 

”Kun lakkaatte yrittämästä, se tärppää”

Yritin siirtää asian ajattelua taka-alalle kuten useissa oppaissa neuvottiin. ”Älä mieti raskautumista, se tulee, kun vähiten odotat” tai ”kun lakkaatte yrittämästä, se tärppää”. Vaan eipä tärpännyt. Muistan, kun lueskelin netistä siitä, milloin voi hakeutua tutkimuksiin, mikäli raskaus ei ala. Lähes kaikkialla poikkeuksetta opastettiin, että vuoden yrittämisen jälkeen on sopiva aika. Vielä ei siis meillä ollut kiirettä. Vai oliko?

Päiväkirjoistani selviää kuinka reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen olin jo kovin turhautunut tilanteeseen. Kuinka olisinkaan halunnut ilmoittaa miehelleni positiivisesta raskaustestistä. Olen usein kirjoitteluissani pohtinut myös sitä, karsiiko luonto näin heikot yksilöt, kun vauvahaave ei kaikilla toteudu? 

Syitä lisääntymättömyydelleni olen pohtinut paljonkin. Syytin itseäni myös esimerkiksi siitä, että olen ylipainoinen. Ja vaikka pääsääntöisesti terveellisesti syön ja elän, en voinut olla miettimättä, mikä elimistössäni laittaa vastaan, kun raskaus ei ala. 

Kuukautiseni ovat olleet aina säännölliset, joskin runsaat ja kivuliaat. Myös nämä seikat saivat minut tutkimaan mahdollisia syitä miksi raskaus ei ala. Törmäsin endometrioosi-sanaan. Joillain juuri endometrioosi saattaa aiheuttaa lapsettomuutta tai haasteita lisääntymisessä. 

Toivon pilkahduksia, korkealta putoamisia

Vain muutamia kertoja kuukautiseni olivat myöhässä useamman päivän. Se sai aikaan minussa niin suunnattoman suuren ilon ja kiitollisuuden, että nytkö vihdoin unelmistamme tulee totta. Vaan kun hätäilin ostamaan raskaustestin ja negatiivisen testituloksen jälkeen lysähdin vessan lattialle itkemään, ajattelin, että tämä on onni, johon meitä ei ole tarkoitettu. 

Mieheni otti uutiset melko kevyesti mutta näki kuinka minua asia painaa. Hän jaksoi istua ja lohduttaa, kuivata kyyneleitäni kuukaudesta toiseen. Hän usein kuiskasi korvaani, kun rikkinäisenä hänen sylissään olin, että kyllä me vielä onnistumme. Nämä sanat eivät minua lohduttaneet vaan muserruin palasiksi. Hän kuitenkin ne palaset sieltä lattialta keräsi ja sai uskomaan taas tulevaan. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. 

Tajusin, että tämä suru on niin suuri, ettei sitä voi sanoiksi pukea

Kun vuosi yrittämistä oli takana, aloin tajuta, että tästä tulikin meille sellainen polku, ettei itkuilta säästytä. Muistan, kun ärsyynnyin lähipiirin ja tuttujen lastensaannista ja tahtomattani vertasin heitä itseeni. Mikä heissä on niin parempaa, että saavat olla vanhempia ja me ei? Huomasin kuinka arvostelin heitä mielessäni ja mietin, kuinka helppoa toisille on tulla raskaaksi ja osalle vielä vahingossa! 

Ajattelin usein, kuinka suuren määrän rakkautta olen lapseeni jo uhrannut, vaikka hänestä ei vielä ole edes tietoakaan. Mietin myös, onko tuonkaltainen rakkaus ilman konkreettista kohdetta enää normaalia. Kaikki ystäväpiirissäni eivät ole ymmärtäneet, kuinka heidän raskausuutisensa eivät anna minulle aihetta iloon. Muutamien kanssa ystävyys päättyi juuri tuon vuoksi. En pystynyt iloitsemaan toisten onnistumisista ja tämän vuoksi vihasin myös itseäni. 

Ärsyynnyin, kun joku antoi vinkkejä seksiasennoista, joissa lapsi saa helposti alkunsa, tai kuinka kuun asento vaikuttaa hedelmällisyyteen. Koko ajan mietin, kuinka epäonnistunut ihminen olen, kun sisälläni ei idä minkäänlaista elämää, vaikka ajoitus on oikea ja rakkautta lapselle olisi yllin kyllin antaa. 

Anopin alkaessa kyselemään perillisestä, lamaannuin, enkä osannut sanoa mitään. Kotiin päästyäni itkin hiljaa sitä, miksi en saa olla äiti. Tajusin, että tämä suru on niin suuri, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Toisinaan lohduttelin itseäni sillä, että en ole tullut raskaaksi ollenkaan, ettei ole vaikkapa keskenmenokokemusta mustaamassa jo valmiiksi mustaa mieltä. Samaan hengenvetoon kirosin sitäkin, ei edes hetkeksi alkanutta raskautta. 

Etsin paljon tietoa siitä, miten lapsettomuutta hoidetaan. Millaisia vaihtoehtoja yhteiskunta tarjoaa. Mieheni kanssa niistä keskustellessa, suhtauduin itse niihin varauksella, mutta ennen kaikkea pidin niitä eettisesti kyseenalaisena. Elimistöni yrittää viestittää, että minua ei ole luotu äidiksi ja siksi en raskaudu. Tunsin, että minussa on jotain väärää, kun lapsihaaveet eivät toteudu. Muistan itkeneeni miehelleni myös sitä, kuinka olen huono nainen, kun en pysty edes lasta miehelleni tarjoamaan. Mieheni suhtautui asiaan lempeästi ja vakuutteli kuinka minä riitän. 

Siirsimme ajatusta lapsettomushoidoista taka-alalle

Ensimmäisen kerran asian tiimoilta varasin ajan lääkäriin kolmen vuoden yrittämisen jälkeen. Varasin ajan lähinnä kuukautiskipujen vuoksi. Runsaat ja kivuliaat kuukautiset tekivät lapsettomuuskriisistä vieläkin uuvuttavampaa. Lääkäri epäili endometrioosia, joka selittäisi kivut, mutta myös haasteet lisääntymisessä. Hän laittoi lähetteen keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Tämä oli toisaalta helpottavaa mutta toisaalta myös hirveän raskasta, koska olin pettynyt elimistööni, miksi juuri näin piti käyttäytyä. 

Ultraäänitutkimuksessa endometrioosiin viittaavaa ei todettu, sillä pesäkkeitä ei näkynyt. Lääkäri kehotti hakeutumaan hoitoihin raskauden alkamisen toivossa. Asia oli käsittelyssä mutta jotenkin ehkäpä kumpikin meistä siirti sitä taka-alalle. Pyrimme elämään ”normaalia” nuoren parin elämää ja kun elämä muuten oli tasaista, päätimme mennä naimisiin. 

Varasin ajan maistraattiin ja vihkiminen tapahtui vapun jälkeen vuonna 2013. Jälkeenpäin ajattelen naimisiinmenon olleen jonkinlainen täyteprojekti elämän jatkumossa. Kun kerran lasta ei kuulu niin mennään sitten naimisiin. Hankin uuden ammatin, vaihdoin työpaikkaa ja painoin pitkää päivää. Välillä tunsin, kuinka en jaksa ja välillä taas jaksoin hyvinkin. Kunnes sitten työasiat alkoivat vaivata vapaalla ja öisin. En saanut nukuttua ja itkin töihin lähtiessä, siellä ollessa ja töiden jälkeen. Tunsin, että olen niin väsynyt, etten jaksa mitään. Työkaveri kehotti käymään lääkärissä. 

Kun menin vastaanottohuoneeseen, romahdin täysin. Lääkäri oli empaattinen ja kuunteleva. Niin rauhallinen ja läsnä, että tunsin, kuinka padot murtuivat. Itkin hänelle työtä, vanhempiani, veljeäni, lapsihaavettani ja oikeastaan ihan kaikkea. Hän sanoi, että nyt on sinun vuorosi levätä. Ne sanat sanottuaan hän kirjoitti sairaslomaa kuusi viikkoa ja toivotti onnea tutkimuksiin. 

Lääkäri suositteli suoraan koeputkihedelmöitystä

Elokuussa 2015 päätimme varata ajan lääkärille, joka teki lähetteen tutkimuksiin. Miehen siemenneste tutkittiin, eikä siinä ollut mitään poikkeavaa. Seuraavaksi tehtiin munasarjojen aukiolotutkimus, josta myöskään ei löytynyt poikkeavaa. Lääkärin haastatellessa meitä, hän suositteli suoraan koeputkihedelmöitystä, koska olimme yrittäneet niin pitkään. Pohdin vielä vastaanotollakin lääkärille, kuinka eettisesti arveluttavana pidän tämänkaltaisia hoitoja ja pelkään ”kostoa”, kun mennään ihmisen fysiologisia ominaisuuksia muokkaamaan. 

Lääkäri selitti meille, kuinka hormoneilla avustetaan munasoluista suuremmat keräystä varten ja miehen parhaimmaksi valikoidut siittiöt laitetaan hedelmöittämään munasolun. Kaikista riskeistä ja hoitotuloksista keskusteltiin pitkään. Koin saavani tarpeeksi informaatiota ja jopa sympatiaa lääkäriltä, joka mielestäni harmitteli, kuinka pitkään olemme asian kanssa painiskellut. Kun mitään syytä lapsettomuuteen ei löytynyt, sekin osaltaan aiheutti surua ja tuskaa. 

Viimein päätimme lähteä hoitoihin

Kun vihdoin päätimme lähteä hoitoihin, tunsin pitkästä aikaa iloa asian tiimoilta. Tutustuin oppaisiin ICSI-hoidoista ja luin kertomuksia, kuinka kolmaskaan kerta ei tuottanut tulosta. Mietin, olenko valmis taas pettymään kerta toisensa jälkeen, kun lasta ei kuulukaan. Saimme klinikalla hoito-ohjeet hormonipistoksiin tarkkoine kellonaikoineen. 

Marraskuussa alkoivat hormonipistokset, jotka mieheni minuun tunnollisesti piikitti. Munasolukontrollissa selvisi, että munasolut olivat kasvaneetkin niin isoiksi, että vaarana on niiden puhkeaminen, eli niitä ei ehditäkään kerätä ajoissa. Käskivät välittömästi laittaa ”jarrupiikin” jotta voidaan edetä munasolupunktioon. Lääkäri ei antanut toiveita, että maanantaina olisi välttämättä mitään kerättävää mutta aika silti annettiin. 

Koko viikonloppu meni pelon vallassa ja ajatukset risteilivät. Kuinka turhauttavaa oli tämäkin, kun elimistöni toimi näin odottamattomalla tavalla. Kirosin samalla sitä, kuinka hoidot ovat yli 100 kilometrin päässä. Kaikki tämä sovitettuna vuorotyöhön ja muuhun elämään on vähintäänkin haastavaa kaiken muun lisäksi. 

Unettomien öiden jälkeen maanantai vihdoin koitti ja päästiin klinikalle. Suuri helpotus oli meille, kun ultraäänessä selvisi, että munasoluja on kuin onkin 6 kpl ehjänä. Määrä ei ollut suuri mutta meille tässä vaiheessa riittävä. Olimme onnistuneet seuraavaan vaiheeseen. 

Punktion jälkeen lepäilin hetken tutkimushuoneessa mieheni kanssa ja lääkäri kirjoitti 3 päivää sairauslomaa. Sanoivat soittavansa seuraavana päivänä, onko siirtopäivälle jotain siirrettävää. Kun sieltä sitten soitettiin, vain yksi kuudesta munasolustani selvisi ja alkoi jakautumaan. Seuraavana päivänä ilmoitettaisiin, onko tuo yksi valmis jatkamaan matkaansa kohtuuni. Päiväkirjassa tälle päivälle kirjoitettuna vain: ”Taistele, pieni, taistele, me poimitaan sut kyytiin!” 

Kun klinikalta sitten soitettiin, että alkionsiirto on mahdollinen, olin onneni kukkuloilla! Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin, että olimme onnistuneet jossakin näin tärkeässä ja vielä ensi yrittämällä. Toimenpide oli nopea ja näin, kuinka pikkuinen täplä kohtuuni ruiskutettiin. Ultraäänimonitori näytti ensi hetket matkasta. Nyt vain paljon onnea matkaan ja olen niin helpottunut ja onnellinen! Kunhan pieni pysyisi vain kyydissä: ”ota lujaa kiinni ja pysy mukana”. Toimenpiteestä 2 viikon päästä sovittiin raskaustesti verikokeena. 

Sen näin kun siellä kuljit, 

täyttymys onnen, silmäni suljin. 

Olen onnellisin nyt mitä ikinä,

en päästä irti, sua hoivaan vain,

onnea matkalle, kohta tapaamme sinä ja minä, 

ole meille täyttymys ilon, ole kanssamme ain´.

Pysy kyydissä rakas ja onnea matkaan!

Kun sairaalasta soitettiin, kätilö aloitti puhelun kertomalla Hcg-arvon. ”Se on 400, eli sä olet raskaana, onneksi olkoon!” Se tunne, kun se sanotaan ääneen. Olin itku kurkussa ja yritin pysyä tolpillani. Minua huimasi, hengästytti ja päässä suhisi. Puhelun päätyttyä menin kertomaan miehelleni, että olen raskaana! ME OLLAAN RASKAANA! Pitkän halauksen aikana tunsin että onnemme on vihdoin kääntynyt. Nyt on helppo hengittää! Kirjoitin ”möykylle” kirjeen samana iltana:

“Sinut kasvatettiin tarkkojen ohjeiden mukaan. Matkan alusta alkaen olimme me, isäsi ja äitisi täysillä mukana. Kun aika oli hyvä, keräys tapahtui ja sinut vietiin turvaan lämpöiseen saamaan elämän ensi elementtejä. Kun saimme kuulla sinun selviytyneen seuraavaan vaiheeseen, olimme onnellisempia kuin koskaan. Valmistelut tehtiin ja saimme mahdollisuuden.

Näimme, kuinka sinut tuotiin lämpökaapin suojista valmiina jännittävälle matkalle. Saimme monitorista seurata, kuinka pienenä pisteenä, kuin kultahippuna siirryit kohdun suojiin kasvamaan. 

Pysy kyydissä rakas, ja onnea matkaan! Minä suojelen sinua kaikelta. Teet meidät onnelliseksi.”

Matkaasi turvaten ja kanssasi kulkien Äiti ja Isi

Elokuussa 2016 saimme maailman ihanimman ja täydellisimmän tytön, mitä maa päällään kantaa, hän teki meistä vihdoin äidin ja isän. 

Kultahippu