Toiveissa

Tarinoita lapsettomuudesta: tahaton lapsettomuus ja sijaisvanhemmuus.

Opin pelkäämään lapsettomuutta teini-iässä. Pelkoani ei suinkaan herättänyt epäsäännöllinen kuukautiskiertoni, jonka viestistä en ymmärtänyt silloin vielä mitään, vaan lapsettomuutta kokeneiden blogit. Luin niitä kahmalokaupalla, vaikka jokainen tarina särki sydäntäni. Olin kuitenkin haaveillut äitiydestä lapsesta lähtien, joten mitä jos lapsettomuus olisi minunkin kohtaloni? Koitin lohduttautua isäni sanoilla: ”Sukumme naisille riittää, että he näkevät miehen kalsarit, ja he ovatkin jo raskaana”.

Niinhän siinä sitten kävi, että lapsettomuudesta tuli osa elämääni. Vain puolen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen menimme puolison kanssa lapsettomuusklinikalle, sillä olin lukenut epäsäännöllisten kuukautisten olevan ehkä merkki haasteista raskautumisrintamalla. Lääkärit tutkivat minut, mutta eivät keksineet minulle mitään selkeää diagnoosia – sen sijaan minulle määrättiin lääkkeitä, joiden määrää ja annosta nostettiin pikku hiljaa. Kohta meillä olikin vuosi yrittämistä täynnä, ja meistä tuli virallisesti lapsettomia. 

Koetteleva hoitopolku

Meillä on nyt takanamme aimo kasa tuloksettomia inseminaatiota, surkeita kokemuksia koeputkihedelmöityksen saralla, lääkkeitä, pistoksia, lääkärikäyntejä, ovulaatiotestejä, kuukautissuojia, surua, häpeää, katkeruutta ja huonommuuden tunnetta. Kaikkiaan viisi ja puoli vuotta säätämistä, rämpimistä ja rahan kulumista, mutta yhtäkään plussaa ei tänä aikana ole tullut. 

Lapsettomuutemme on aiheuttanut kolauksen sosiaalisiin suhteisiimme. Olemme käyneet mieheni kanssa tämän kaiken läpi perheidemme ja ystäviemme tietämättä, sillä emme ole halunneet kertoa aikeistamme tulla vanhemmiksi. Emme halua ihmisten joutuvan varomaan sanojaan tai säälivän meitä, enkä toisaalta halua jakaa heidän kanssaan mitään näin arkaluontoista ja intiimiä itsestäni.

On myös rankkaa seurata sivusta, miten läheiset tulevat raskaaksi ja saavat lapsia. Olen alkanut pelkäämään ihmisten tapaamista raskausuutisten pelossa, sillä en vain osaa olla vilpittömän onnellinen muiden vauvaonnesta. Olenkin keksinyt kaikenmoisia tekosyitä, ettei minun tarvitse nähdä ihmisiä, joilta potentiaalisia vauvauutisia voi tulla tai jotka jo odottavat lapsia. 

Musertumisesta kiitollisuuteen

Lapsettomuus on kamalaa ja musertavaa, ja haluaisin hirvittävän kipeästi olla jo äiti. Mutta toisaalta vuosien saatossa lapsettomuus on ollut myös lahja: Lapsettomuuden takia valmistuin yliopistosta ilman erityisiä viivästymisiä ja pystyin opiskelemaan juuri sillä tyylillä, kuin minusta hyvältä tuntui. Pystyin myös etsimään harjoittelupaikkaa ympäri Suomea ilman, että lapsi olisi tätä rajoittamassa, ja löysin oman alan työpaikan, joka on tuntunut hyvältä.

Olemme myös mieheni kanssa pystyneet hankkimaan oman kodin, johon mahtuu lapsi jos toinenkin, sekä omistautumaan meille tärkeille harrastuksille ja toisillemme. Mikä parasta, minä ja puolisoni olemme tukiperhe kahdelle aivan ihastuttavalle lapselle. He ovat vieneet sydämemme täysin, ja ihailen ja rakastan näitä lapsia toden teolla. Tuntuu etuoikeutetulta tuntea nämä lapset ja heidän perheensä.

En ole luopunut toivosta äidiksi tulemisesta – olen 31 vuotta vanha, joten ehkä meillä on puolison kanssa vielä mahdollisuuksia. Luultavasti yritämme vielä kertaalleen koeputkihoitoja, mutta nyt se ei tunnu tärkeältä. Sen sijaan kävimme tänä vuonna PRIDE-valmennuksen ja odotamme nyt, että meidät valitaan sijaisvanhemmiksi jollekulle, joka meitä tarvitsee. 

Lapsettomuuden tuska ei lähde varmaan ikinä pois, mutta ehkä joku päivä osaan olla kaikesta muusta täysin kiitollinen.

 Nimimerkki Wilhelmiina